Vihdoin pääsin kokeilemaan Roopen kanssa hiihtämistä. Olosuhteet eivät kyllä olleet parhaat mahdolliset, mutta sai vähän tuntumaan, millaista koiran kanssa on hiihtää. Suunnitelma oli sellainen, että äiti hiihtää jäniksenä edellä ja me tullaan Roopen kanssa perässä. Ongelmana oli se, ettei jäälle oltukaan ajettu latua lumisateiden jälkeen eli äiti sai hiihtää lähes umpihangessa (oli siitä joku sentään hiihtänyt edellä). Luistelu-uraa ei ollut lainkaan (enkä kyllä pysykään pystyssä luistelutyylillä...). Ylimääräisenä häiriötekijänä oli vielä Niilo, joka oli lenkillä mukana vapaana, kun en jaksanut sitä erikseen ulkoiluttaa. Niilo ei voinut käsittää, miksi ei saa juosta vieressä ja houkutella Roopea leikkimään.

Alkuun Roope vähän vierasti hiihtovälineitä, mutta hetken takkuamisen ja sadattelun jälkeen homma lähti sujumaan. Roope juoksi fiksuna koirana umpihangessa ladun vieressä, niin ei mennyt olematon latu rikki. Roope lopetti vetämisen, jos lopetin itse kokonaan hiihtämisen eli ei se halunnut mun koko painoa vetää (ei mikään ihme ;) ). Homma toimi mukavasti, kun hiihtelin itse kevyesti ja R veti äidin vieressä juosten. Kivaa oli ja toivottavasti päästään uudestaankin hiihtelemään. Nyt mentiin sellainen puoli tuntia (olematon latu loppui ja oli pakko kääntyä takaisin), eikä Roope olisi varmaan jaksanutkaan pitempään umpihangessa. Kyllä Niiloakin väsytti lenkin jälkeen, vaikkei se joutunutkaan vetämään.

Ladulla sattui hassu juttu. Latu tosiaan loppui kuin seinään keskellä järveä ja siellä oli täti kääntymässä yhtä aikaa meidän kanssa. Pysähdyttiin sitten hetkeksi juttelemaan, kun tätikin oli koiraihmisiä. Täti ihmetteli, minkä rotuisia koiria nämä oikein ovat. Kerroin niiden olevan labradorinnoutajia. Hän ihmetteli, miten nämä yksilöt ovat niin kauniita. Kerroin, että tältä ne näyttää, kun ne pitää sopivan hoikkina. Ei ollut täti tainnut nähdä muita kuin sohvaperunalabukoita...